Tuottaja Satu Kurvinen, DOC NYC -festivaali

Tavoitteenani oli löytää uusia keinoja lisätäkseme dokumenttiemme löydettävyyttä Areenassa, erityisesti alle 45-vuotiaiden kohderyhmästä. Olen itse erityisen kiinnostunut digitaalisen tunnistettavuuden lisäämisestä tuotannoissa, eli asiasanoittamisesta, stripettämisestä, suosittelusta, valokuvista, dokkareiden nimeämisestä ja konseptoinnista etc.

Hain stipendiä osallistuakseni elämäni ensimmäistä kertaa kansainväliseen festivaaliin, oppiakseni lisää paketointia, dokkareiden myyntiä, kenties konseptointia etc. DOC NYC -festivaali valikoitui toiveekseni sen takia, että tunnen kaupungin. Valintaani vaikutti myös se, että festivaali tapahtuu ydinkeskustan kolmessa eri elokuvateatterissa. Aikatauluttamista helpotti, että pystyin yhdistämään normaalia kaupunkilaisen elämää työpäiviin. Ei tullut messukuolemaa.

Festivaalin ollessa kymmenpäiväinen, sen luentovalikoima oli myös tarpeeksi laaja.
Ohjelmisto oli valtava, opiskelijatöistä suuriin dokkarihitteihin. Lisäksi kaikki isojen dokkareiden ohjaajat ja tuottajat olivat edustettuina.

Anoin apurahaa lippukuluihin, lentolippuihin, metrokorttiin ja asumiseen. Pääsin ammattilaislipun avulla luentosessioihin jonottamalla sisään. Erikseen haettiin liput päivän dokkareihin, joista suureen osaan jonotettiin. Muutamasta jäinkin ulos. Muutamaan ostin varalle lipun, että varmasti pääsin sisään. Anottu summa oli kutakuinkin tismalleen kulujeni mittainen.

Amerikkalaisen dokumenttitekijöiden kanssa jutskailua aamiaisilla sekä iltapäiväbisseillä antoi kyllä selkeää kuvaa siitä, millaista on olla vapaa sisällöntekijä. Minä julkisen palvelun tuottajana olin tietysti vähemmistössä ja suomalaisena olin hyvin eksoottinen osallistuja. Pohjoismaista ei tullut ketään vastaan. Myös ohjelmisto koostui muista maista. Mielenkiinto mua kohtaan aina kyllä nopeasti lopahti, koska en ollut rahoittaja. Olin siellä oppimassa, ja useimmat olivat hakemassa selkeää yhteistyökumppania projektilleen. Jokaisen suurin toive oli löytää rahoittaja idealleen, heillä oli takanaan useita vuosia jo kuvaamista aiheesta.

Itse istuin huolettomana sessioissa mm. vaikuttajamarkkinoinnin keissien kanssa, kuinka ideasta päästään tuotantoon, ohjaajapäivässä, podcast-aamussa, katsoin kymmeniä hyviä, ja vähemmän hyviä dokkareita, näin Elliott Erwitin elävänä dokkarinsa ensi-illassa (huh!).
Yritin valita katsottavaksi sellaisia dokkareita, joita Yle ei ollut jo ostanut, sekä sellaisia, jotka eivät päädy teatterilevitykseen, tai jotka olivat jo Netflixissä tai HBO:lla.
Näin upeita kummallisuuksia, iPhonella kuvattua Pier Kidsit. Dokkari, joka oli kuvattu leffateatterin (IFC) ulkopuolella olevalla kodittomien kadunpätkällä, koko jengi oli enskarissakin. Taisivat mennä kylmään yöhön sinne puistoon nukkumaankin.
Näin kummallisen Imitating Life, Suzanne Heintzin mallinukkeperhetaiteesta.
Blessed Child, Moonies kultissa eläneen tyttären tarina: esityksessä oli hänen vanhempansa, ja ohjaajatytär oli selvästi ahdistunut, että oli joutunut tekemään tällaisen kriittisen tutkielman. Big Little Farm: pähkähullu kokematon pariskunta rakentaa farmin…Kosher Beach, ortodoksinaisten omasta suljetusta paratiisistaan.

Isoja ja pieniä dokkareita. Päivät istuin erilaisissa luentokokonaisuuksissa, ja iltapäivät/illat dokkareita katsoen. Panin siis etusijalle case studyt, teemalliset vedot ja haastattelut. Haastavaa oli mitata omat voimavarat näin ekakertalaisena: kun katsoo monta elämän totaalimurheellista dokkaria samana päivänä, huomaa seuraavaksi päiväksi toivovansa toisenlaisia aiheita. En myöskään pysty katsomaan eläinrääkkäysdokkareita, joten ne automaattisesti rajasin pois. Dokkareiden johtavia teemoja olivat mm: New York, PUNK, veganismi, feminismi, musiikki, Syyria, fasismin nousu, henkilövetoiset dokkarit, vaihtoehtoinen elämä maalla, ruoka, urheilu, moderni perhe.

DOC NYCin ehdottoman hienoin päätös oli tuottajan Sheila Nevinsin haastattelu.
Hän on maailman eniten Emmyjä kahminut nainen. HBO Documentaryn ex-vetäjä, sieltä siirtynyt nyt MTV:lle (!!!) tekemään dokumentteja, ensimmäistä kertaa nuorisokulttuuribrändille! Sheila Nevins on siis 80 vuotias, tuottanut tai ollut vastaavana tuottajana dokkareissa yhteensä 36 vuotta. Sheila Nevins todisti väkevästi viihtyvänsä seurassa, jossa on ”Splended Push” -ihmisiä. Eli topakoita tyyppejä.
”Be aware to care!”. Hän kertoi ottaneensa tämän uuden duunin vastaan, koska koki MTV:n kiinnostavana haasteena. Sitä kanavaa ei tunneta dokkareistaan, siksi se innosti Sheilaa. ”En mä puhu enää televisiosta, puhun vaan tarinoista. Nyt mua kiinnostaisi tehdä ilmastomuutoksesta dokkari. Tyyliin: pidä hauskaa tulvassa, ja lopussa se vie lapsesi. Sellaisia tahtoisin MTV:lle tehdä.” Sheila Nevins virkisti tällaisia dokkarifestivaaleja vaivaavaa konsensuskeskustelua. Hän ei todellakaan säästellyt sanojaan, eikä varsinkaan kirosanojaan. Upea! Siitä sain voimaa enemmän kuin mistään muusta todistelusta. ”Because you don’t get smarter as you get older, you get braver.”

DOC NYC oli superkiinnostava tapahtuma, suosittelen sitä yksin hyvinpärjäävälle tyypille. Siellä saattaa tulla välillä orpo olo, kannattaa olla sillai aika “savolaisella” asenteella.
Varmasti siellä on jatkossakin ne kaikki samat festareita kiertävät isot dokkarihitit, kuin vaikkapa IDFAssa, mutta paikan päälle oli saatu uskomaton jengi ohjaajia, tuottajia, ja käsikirjoittajia. Päiviin oli varattu hetkiä, joissa voit halutessasi kohdata heitä myös.
Koko dokkarifestarin ydin on siis pitkälti antaa tukea myös tekijöille. Tosin kohti kaupallista hittiä, mutta kyllä siitäkin voi oppia. Huikeita konseptiesimerkkejä, joita taottiin miljoonilla dollareilla. Uskomattomia aiheita, joista tuli mieleen, että onkos meillä Suomessa liian haaleat ongelmat? Ja haaveilemaan, että ehkä mekin Ylessä joskus teemme dokkarin, jonne saamme Natalie Portmanin influenceriksi.

Satu Kurvinen